25. maaliskuuta

Tulin kirjottamaan tätä blogia tähän pihalle, kun muut tytöt vielä nukkuvat. Tänään ollaan menossa paikkaan nimeltä Home Of Good Hope, jossa jaetaan ruokaa köyhille lapsille. Paikka on jossain Katuturan slummi-alueella ja me menemme auttamaan ruoan jaossa ja leikkimään lasten kanssa. Muuta en oikeastaan tiedäkkään, mutta odotan innolla lähtöä.

Eilen vietimme aamun harjoittelussa lasten polilla, joka olikin varsinainen kokemus. Äidit tulevat aamulla kahdeksan aikaan odotushuoneeseen, jossa hoitajat ottavat potilailta lämmön ja painon. Hoitajien tapaamisen jälkeen  äidit pääsevät vuorollaan lääkärin vastaanottohuoneeseen. Varsinaisen kokemuksen päivästä aiheuttivat itse lääkärit, joina toimivat kolme Kuubasta tullutta naista. Kaksi lääkäreistä oli meille jo ennestään hissistä tuttuja, sillä toisen hieman joukosta erottuva pukeutuminen pisti silmään. Lääkärillä oli avoinaisen lääkärintakin alla neonvihreä, vartalonmyötäinen kokopuku, joka ei jättänyt tyhmemmällekään yläosastaan  mitään arvailujen varaan. Paljettejakin saattoi olla. Eilen samainen lääkäri oli pukeutunut hillitysti kukkamekkoon ja 10 sentin korkkareihin. Toinen lääkäreistä oli vanhempi nainen ja hillitymmin pukeutunut. Hillittyneisyys ei tosin koskenut kielenkäyttö. Vastaanottoa pitäessään lääkäri tiuski äideillä ja lapsille vahva-aksenttista englantia,ja jos potilas ei ymmärtänyt lääkäriä, hän alkoi huutaa potilaalle. Yhden äidin lääkäri meinasi heittää vastaanotolta kokonaan ulos, koska äiti ei puhunut englantia. Ja toinen lähti itkien pois. Potilaiden poistuessa ovesta lääkäri huusi seuraavalle kärsimättömästi ”neest!” Ylhäältä avoimen seinän takana vastaanottoa piti toinen lääkäreistä, eli tämä räväkämmin pukeutuva. Naisen nimi muuten sattui olemaan Tekuila. Kirjoitusasusta en ole ihan varma, mutta olettaisin, että sitä ei kirjoiteta q:lla. Kesken vastaanoton tämä Tekuila ja toinen lääkäri huutelivat toisilleen seinän yli espanjaksi ja välillä nauroivat remakasti. He myös saattoivat puhua puhelimeen kesken vastaanoton äidin istuessa vieressä. Kolmas lääkäreistä piti vastaanottoa kolmannen seinän takana, mutta hänestä ei lähtenyt ääntä enemmälti. Vähän nyt asian vierestä, mutta sairaalan vessat ovat varoittelusta huolimatta yllättävän siistit. Jostain syystä katto vaan välillä vuotaa ylemmästä kerroksesta. Olen mieluummin tietämättä mistä päälle tippuva vesi on peräisin.

Iltapäivällä jatkoimme maailman parhaimman keksinnön testaamista eli uimapatjoja. Uimapatjalla kun makaa, niin on juuri sopivan lämmin. Aurinko lämmittää ylhäältä, mutta vesi viilentää alhaalta päin.Aurinkorasvaa joutuu ahkerasti lisäämään, sillä keskipäivän aurinko on todella kuuma. Illalla vietimme oikein hauskan illan saksalaisten tyttöjen kanssa Maerua mallilla. Enpähän ole hetkeen nauranut niin paljon.

Kuluva viikko ja Namibian itsenäisyyspäivä alkoi minun osasltani vähän vähemmän juhlavissa tunnelmissa, eli sunnuntain ja maanantain välisenä yönä alkaneella ruokamyrkytyksellä. Tauti lienee sama kuin Maijalla pari viikkoa sitten ollut. Minä nukuin maanantain ja muutkaan eivät epävakaan sään vuoksi lähteneet katsomaan kaupungissa ollutta itsenäisyyspäivänjuhlaa. Harmi, sillä tilaisuus olisi varmasti ollut ainutlaatuinen. Minä olin tiistain vielä harjoittelusta poissa, mutta tokenin paikalle keskiviikoksi.

Tiistaina harjoittelussa paikalla olleille kerrottiin, että huomenna teillä on admistrationia eli pääsette auttamaan johtoporrasta jotenkin. Kerta oli ehkä neljäs, kun meillä piti olla kyseistä admistrationia , joten keskiviikko-aamuna odotimme hieman varautuneena suunnitelman toteutumista. Ylipäätään sisääntulomme sairaalaan oli vähemmän hohdokas, sillä Waynen poissa ollessa Kenton kuskaa meitä työautollaan, jossa osa istuu sisällä työkalujen keskellä elämääkin paskasimmille penkeillä ja osa keikkuu  avolavan takana henkensä edestä ruostuneista sivukaiteista kiinni pitäen. Kaiteet eivät ulotu auton takaosaan. Takakontissa matkustaminen on meille tuttuja, joten sen suhteen ei valittamista, mutta valkoiset hoitajanvaatteet olivat vähän epämääräisen näköiset perille päästyämme. Täällä kaikki vaihtavat työvaatteet jo kotona päälleen.

Kaikesta huolimatta keskiviikkona meillä toden totta oli administrationia. Tunnin odottelun jälkeen pääsimme tapamaan rouvaa, joka antoi meille ohjeita työskentelyyn. Kukaan meistä kuudesta ei varsinaisesti odottanut kyseistä päivää innosta hyppien, eikä sen jälkeenkään, kun kuulimme mitä meidän pitää tehdä. Järjestelisimme siis kansioita. Yhtenä päivä viikossa laitamme jokaisen osaston kansiot osasto kerrallaan uuteen uskoon. Ilmi, eli nainen joka sairaalassa vastaa opiskelijoiden työvuoroista ja jonka Kajaanilaiset tytöt ovat nimenneet opettajansa mukaan,johdatti meidät kirjastoon ja toi meille kasan kansioita.  Ensimmäinen hommamme oli repiä päädyistä vanhat nimitarrat pois. Seuraavan tunnin odottelun jälkeen meille tuotiin paperilappuja, jotka teippasimme kansioiden päälle. Tässä vaiheessa olimme jo tehneet selkeän työnjaon, yksi leikkaa teippejä ja loput liimaa. Seuraavaksi ohjeeksi saimme liimata kansioiden päätyihin uudet nimitarrat, jotka kertovat mitä kansio sisältää. Ohjeen antanut nainen ei huolinut ehdotustamme siitä, että voisimme myös itse paremman tekemisen puuttessa tehdä laput word:illä. Hän halusi tehdä ne itse, mutta siinä vaiheessa kun laput olisi pitänyt tehdä, naista ei löytynyt enää mistään. Tässä vaiheessa olimme tehneet kansioita kolme tuntia  ja tunnelma alkoi olla melko turhautunut. Lopulta Ilmi tuli paikalle lappujen kanssa  ja meille selvisi, että tekemistämme kansioista tarvitaan vain kymmentä. Päätyyn laitettavien nimilappujen paikoilleen laittaminen osattautukin haasteellisemmaksi kuin olimme osanneet odottaa. Lappujen piti olla täsmälleen samankokoisia, niiden piti ollaan kansioiden päädyssä millilleen samassa paikassa ja kansioiden päädyssä olevan tekstin pitää alkaa täsmälleen samasta kohdasta, kun kansiot ovat rivissä pystypäin. Kun rupesimme leikkaaman lappujen viivottimen kanssa, huomasimme, että osa teksteistä on tulostettu niin lähelle toisiaan ja että niistä on mahdotonta saada samankokoisia. Ilmi ratkaisi ongelman liimaamalla liian pienet laput tyhjälle paperille, ja ottamalla niistä kopioita. Kopioinnin jälkeen mittasimme taas tekstit ja toden totta, nyt niistä saatiin samankokoisia. Siis tämä tapahtui sairaalassa, jossa kokonainen osasti voidaan pestä lattiasta kattoon samalla vedellä ja jossa voidaan suorittaa kaksi leikkausta samoilla hanskoilla. Siis Jumalauta! Kansiot viimeisteltiin vielä päällystämälle ne muovilla. Muovin palat leikattiin läpinäkyvistä jätesäkeistä tms. ja laitettiin teipillä kiinni. Lotta ja Pete toimivat teipin leikkaajina ja muut päällystivät. Kansiot saatiin tehdyksi ja seuraavalla kerralla saamme rueta lajittelemaan kansioiden sisältöjä oikeisiin kansioihin. Uudet nimitarrat eivät vastaa millään tavalla vanhojen kansioiden sisältöä ja minä en kyllä rehellisesti tiedä, että miten täällä kuvitellaan, että me osataan lajitella monenkymmenen, täysinsekaisin olevan kansion paperit, joiden sisältöä minä en ainakaan suurimmaksi osaksi ymmärtänyt oikeisiin kansioihin, joiden merkitystä tai haluttua sisältöä ei myöskään ymmärretty.  No joka tapauksessa, jos suunnitelma toteutuu, Katuturan sairaalassa on kohta yhtenevät, suomalaista kädenjälkeä olevat kansiot. Helevetti.

Illalla käytiin lenkillä kaupungissa ja löydettiin monia kauniita ja näkemisen arvoisia paikkoja, kuten parlamenttitalo ympäröivine puistoineen ja kansallismuseo. Myös paikalliseen teatteriin haluaisin ehdottomasti mennä tutustumaan, jos sinne vaan saa lippuja.

Lotta on edelleen niin rakastunut kimonoonsa, että kävelisi mielellään koko ajan se päällä. Lotta löysi kimonon alennusmyynnistä ennen matkaa ja se on kuulemma parasta mitä ihminen voi päälleen laittaa. Myös muut ovat huomanneet kyseisin ilmiön. Meidän muiden ollessa lenkillä Lotta oli mennyt suihkuun ja laittanut suihkun jälkeen päälleen mitäpä muutakaan kuin täydellisen kimononsa, ja mennyt laittamaan sisälle ruokaa. Lotan vuodattaessa sipulikyyneliään Spiro oli sattunut paikalle ja katsonut Lottaa kysyvästi. Lotta oli luullut Spiron ihmettelevän kyyneliään ja ruennot selittelemään, että ” ou no, it’s just an onion. I’m not crying.” Spiro oli edelleen katsonut kysyvästi ja todennut ”No, I was just wondering why are you always wearing your pyjama. Are you sick?”

Keskviikkona Lotta myös hermostui lopullisesti mökissämme majaileviin ötököihin, jotka on onneksi ovat keskittyneet Lotan ja Maijan sänkyjen ympärille. Tai ainakaan minun sängyssä niitä ei ole kamalasti näkynyt. Maijan yläpuolella katossa asuu kuulemma hämähäkkiperhe, jota Lotta tomerasti nyt myrkytteli hiuslakalla. Hämähäkkien, perhosten ja moskiittojen lisäksi sisällä ei onneksi ole muita ötököitä. Ulkona pilvisellä säällä moskiitot on melko rasittavia. Tosin ei vedä lähellekään vertoja sateiselle juhannukselle mökillä, joka on keskellä vehreintä suosuomea.

Sekavan tarinani lopuksi voisin vielä kertoa pariskunnasta, jonka tapasimme sunnuntai-iltana kaupasta tullessamme. Olimme tulossa lähellä sijaitsevasta supermarketista ja pysähdyimme kuvaamaan auringonlaskua. Jouduimme kuitenkin odottamaan hetken, sillä emme halunneet kuvata katua pitkin kävelevää parinkuntaa ja heidän koiraansa. Pariskunta koirineen pysähtyikin juttelemaan meille. Nainen esittäytyi Evelyniksi kertoi olevansa kotoisin Namibiasta. Hän miehensä on kotoisin Saksasta ja he ovat tavanneet toisensa Evelynin kotikaupungissa Swakopmundissa ja sittemmin muuttaneet Windhoekiin. Juttelimme ja juttelimme ja parinkunta kertoi, että heidän luonaan majoittuu usein vaihtareita ja että, huhtikuussa heidän luokseen on tulossa neljä suomalaista poikaa. Evelyn myös kertoi, että hän tuntee Suomesta ihmisiä ja hänen haavenaan on matkustaa Suomeen ensi keväänä. Lähtiessään jatkamaan matkaansa Evelyn vielä kysyi löytääkö hän meidät facebookista, että voidaan olla yhteyksissä ja hän voi ilmoittaa, milloin pojat tulee ja jos he järjestävät esimerkiksi juhlia, jonne on tulossa muitakin vaihtareita. Oikeesti löytyykö Suomesta näin ihania ja aidosti sydämmellisiä ihmisiä kauppareissulla? Ei ainakaan ole minua viime aikoina sattunut vastaan. Kenelläkään ei sattunut olemaan kynää tai paperia mukanaan, joten tehtiin treffit kadun varteen heidän tullessa vakiolenkiltään takaisinpäin. Evelyn antoi meille samassa syssyssä sähköpostinsa, puhelinnumeronsa ja tietenkin kirjoitti nimensä, että löytäisimme hänet facebookista.

Nyt jäämme odottelemaan saksalaisten jäähyväisjuhlia lauantaina ja kahta taloomme lauantai-iltana saapuvaa ruotsalaistyttöä. Saksalaisten jäähyväisjuhlia emme tosin oikeastaan odota, sillä on harmi, että näiden ihanien tyttöjen pitää lähteä. Sähköt palasivat, joten laitan tämän nyt nettiin ja lähden katsomaan miten minun pakasteet voivat.

Terkkuja ja haleja ja pusuja kaikille sinne,

Saara