Muut suomalaiset lähtivät tänään katsomaan eläimiä luonnonpuistoon, mutta minä olen jumissa kotona kuumeessa ja loputtoman kyllästyneenä. Siis ei kertakaikkiaan mitään tekemistä ja inhottava olo. Onneksi kaukaisesti muistin, että meidän pitää kirjoittaa oppimispäiväkirjaa kouluun, joten siinäpä tekemistä näin ensi alkuun. Saksalaiset tytöt lähtivät kotiin ja täällä on nyt neljä ruotsalaista tyttöä meidän kanssa asumassa. Lähistöllä asuu myös yhdeksän norjalaista, mutta heidän kanssaan ei olla vielä päästy kauheasti moikkaus-astetta pidemmälle. Tähän mennessä norjalaisten ulosanti on nimittäin ollut vähän suppeeta, mutta ehkä he ovat vähän ujoja. Miten onkaan voinut sattua, että yhdeksän ujoa norjalaista sattuu yhtäaikaa reissuun..
Kuume ja päänsärky on vähän hidastanut minun aivotoimintaa, mutta yritän pysyä asiassa. Äsken jo luulin, että oon tulossa hulluksi tai että kuumemittari ei toimi, kun tuoli alkoi liikkua, eikä ketään näy missään. Onneksi kyseessä olikin tuolin takana nukkuva Bruno, joka unissaan potki tuolia. Lotan mielestä minun blogissa on myös tylsiä otsikoita, mutta minun mielikuvitus ei riitä parempiin. Anteeks. Loden oma ehdotus oli viikko sitte” voisko se otsikko olla vaikka hellurei ja hellät tunteet.” No tietysti vois olla... Joka tapauksessa viikko taaksepäin perjantaina olimme siis menossa Home Of Good Hopeen. Paikka sijaitsee katuturan slummialueella ja sen toiminnasta vastaa paikallinen nainen nimeltä Monica. Monica omistaa varmasti maailman suurimman sydämen ja on aina yhtä hymyä. Home Of Good Hope tarjoaa katuturan köyhille lapsille ruoan ja mahdollisuuden tulla leikkimään toisten lapsien kanssa. Toiminta alkaa yleensä kymmenen aikoihin, mutta me menimme paikalla jo yhdeksän jälkeen. Kun nousimme autosta ensimmäiset lapset ryntäsivät suoraan syliin. Pienimmät lapset olivat parin vuoden ikäisiä ja olipa yhdellä pojalla vauvaikäinen sisarkin mukana. Lapset olivat kertakaikkiaan sydäntäsärkevän ihania ja ennen ruokailun alkamista leikittiin ja laulettiin heidän kanssaan. Lapset myös rakastavat tehdä erilaisia kampauksia hiuksiin ja yksi sanoikin Maijalla ” I make you very beautifull”. Osa lapsista puhui siis myös englantia. Voitte varmasti kuvitella kuinka kauniita kaikki lähtiessämme olivat, kun kymmenet tahmeat kädet kiskovat hiuksia joka suuntaan. Ruokailu tapahtui pienessä huoneessa, joka olikin tupaten täynnä eri-ikäisiä lapsia. Monica kertoi, että päivittäin hänen luonaan käy noin 200 lasta. Jokaiselle kuitenkin löytyi oma paikka ja tuoli. Ennen ruokailua laulettiin, tanssittiin ja rukoiltiin. Ruoaksi lapsille tarjottiin maissipuuroa ja jonkinlaista kanakastiketta, jotka syötiin sormin. Osasta lapsita näkee valitettavan selkeästi, että he ovat kärsineet aliravitsemuksesta jo pitkään. Paikalla oli esmerkiksi pieni tyttö, joka istui nurkassa apaattisena kärpästen ympäröimänä ja jonka iäksi olisi kehitysasteen ja koon puolesta voinut arvioida tytön olevan ehkä reilun vuoden ikäinen, mutta tyttö olikin jo 3 - vuotias. Paikalla olevista lapsista ainakin suurimmalla osalla on koti jossain slummi-alueella. Monica kertoi, että jos rahoitus järjestyy hän rakentaa tien toisella puolella olevalle tyhjälle tontille orpokodin.
Lauantai oli saksalaisten läksiäispäivä ja saksalaiset tytöt olivat valmistaneet meille maailman parhaan aamiaisen. Aamupalalla tarjottiin mm. ihania tuoreita sämpylöitä, munakasta ja pannukakkuja. Iltapäivällä muut lähtivät Maerua Mall:lle ja minä ja Maija lähdettiin katsomaan Namibian naistenmaajoukkueen ystävyysottelua Botswanaa vastaan. Annett eli toinen saksalaisista tytöistä oli viheltämässä peliä. Katsomossa oli yllättävän paljon ihmisiä, mutta Annett kertoi, että suurin syy oli varmasti naisten pelin jälkeen alkava miesten peli. Stadion sijaitsi aivan keskellä Katuturan slummi-aluetta ja minä mietin muutaman kerran taksilla tullessamme, että toivottavasti oikeasti päädytään stadionille. Taksi todella vei meidät stadionille ja päästiin seuraamaan peliä. Vaikka en naisten jalkapallon tasosta näin maailman laajuisesti ihan hirveästi tiedäkään, niin sen verran pystyn kyllä sanomaan, että taso ei ole täällä ihan hirveän korkea. Botswanan pelaajat olivat kovia loukkaantumaan ja jokainen pelaaja loukkaantuikin pelin aikana varmaan kolme kertaa. Peli oli puolet ajasta poikki ja Botswana pelasi välillä kahdeksalla pelaajalla, koska vaihtopenkillä ei ollut enää ketään. Pelaajat saattoivat esimerkiksi loukkaantua, kun pallo oli toisessa päässä kenttää ja ketään muuta ei ollut lähimmän 30 metrin säteellä.  Namibia voitti ottelun loppujen lopuksi 1-0. Illalla saksalaisten läksijäisiä vietittiin pitkällisen pohdinnan jälkeen lopulta Joe’s Beerhousessa melko rauhallisissa tunnelmissa.
Sunnuntaina tavattiin ensimmäisen kerran lauantai-iltana myöhään saapuneet ruotsalaistytöt eli Annelie ja Helen. Tytöt ovat oikein mukavia ja ihania ja puhuvat hyvää englantia, niin kuin kaikki ruotsalaiset täällä tuntuvat puhuvan. Sunnuntai maattiin altaalla ja pelattiin korttia.
Maanantai-aamuna jakaannuttiin ja Lotta ja Maija menivät post natal ward A:lle ja minä ja Pete B:lle. Osastoilla on siis synnyttäneitä naisia vauvoineen. B- puolella on myös sairaalan keskola. Tiistaina menimme Peten kanssa keskolaan, jossa pääsimme pesemään pieniä kilon painoisia lapsia. Aamupesujen ja aamukontrollien jälkeen äidit tulivat vauvojen luokse ja me menimme antinatal klinikalle, jossa oli parhaillaan menossa valistustuokio raskaana oleville naisille. Tuokion jälkeen äidit punnittiin ja tutkittiin yksitellen. Päivä sujui muuten kerrassaan hyvin, paitsi eräs keskolan hoitajista kaipaili kovasti kelloaan, jonka oli aamulla antanut minulle sekunttikelloksi. No minun taskustahan se löytyi ja ongelma ratkesi. Illalla vietettiin vielä viimeisen kerran iltaa saksalaisten kanssa pelaamalla korttia ja juomalla hyvää viiniä. Tiedoksenne nyt sinne Suomeen, että ei olla rappiolla vaan täällä useimmiten juodaan paria lasia viiniä tai pari kaljaa, ja tullaan vielä ihmisten aikoihin kotiinkin. Ei siis suomalaisia persekännejä ja kontaten kotiin pilkun jälkeen. :)
Keskiviikkona meillä oli päivällä infotilaisuus ambulassissa työskentelystä, joten emmen menneet aamulla harjoitteluun. Tilaisuus oli paloasemalla ja meille kerrottiin käytännön asioita ambulanssissa oloon liittyen. Tilaisuuden jälkeen kävimme kiertelemässä ja katselemassa kaupungilla ja syömässä maailman parhaassa ravintolassa. Samana päivänä myös seuraavat kaksi ruotsalaista saapuivat. Samaisena päivänä minä myös makasin uimapatjalla ja kuuntelin onnellisena uutta musiikkiani mp3:lla. Idea tuntui hyvältä ja ankkuroin itseni altaan reunaan niin, että soitin on visusti kuivalla maalla. No paikalle tuli kiukkuinen ampiainen ja tietäähän sen miten siinä kävi. Hupi loppui lyhyeen.
Torstain ratoksi meillä oli mitäpä muutakaan kuin administerationia. Tällä kertaa päästiin purkamaan edellisellä viikolla tehtyjä kansioita. Osan otsikot olivat muuttuneet ja osassa oli kupruja. Tytöt jaksoivat vitsailla asiasta, minä tyydyin vaan leikaamaan teippejä ja tuijottamaan ulkona odottavaa pilvetöntä taivasta. Ei lisättävää kyseiseen touhuun. Sittenpä oltiinkin jo eilisessä illassa, jolloin tulin kipeäksi. Muut pelasivat ulkona korttia, mutta minä luovutin pian ja tulin sisälle kirjoittamaan maileja. Ruotsalaiset lähtivät hollantilaisten kanssa paikalliseen karaokebaariin ja me jäimme kotiin nukkumaan. Toinen uusista ruotsalaisista tytöistä on paljastunut varsinaiseksi primadonnaksi ja tyttö kiljuukin joka kerta kun esimerkiksi perhonen tulee lähistölle. Kenton totesi, että odotetaan sitä hetkeä, kun tyttö näkee ensimmäisen hämähäkin. Joka tapauksessa tytöt lähtivät baariin korkkarit kopisten ja hyönteismyrkyltä tuoksuen.
Muuta ihmeellistä täällä ei liene tapahtuneen, paitsi että yhtenä päivä meinasimme ajaa pienen kilpikonnan yli miedän pihassa. Minulle jäi vähän epäselväksi elääkö täällä kilpikonnia luonnossa vai onko mahdollista, että kyseinen konna olikin jonkin naapuruston lapsen rakas lemmikki. Mutta magnusteja täällä elää luonnossa paljon ja niillä onkin varmaan jonkinlainen kulkureitti meidän tien yli, sillä ne menevät usein tien yli juuri samasta kohdasta. Valitettavasti ne ovat niin arkoja ja nopeita, että niistä on vaikea saada kuvia tai nähdä tarkemmin. Päivi ja marjo eli Kajaanilaiset tytöt kertoivat, että eräänä päivänä Waynen avolavan kyydissä ollessaan he olivat ihmetelleen outoa hajua auton sisällä. Waynelle asiaa ääneen ihmetelessään oli käynyt ilmi, että lavalla oli matkustanut kuollut vuohi, joka odotti pääsyään jonnekin parempaan paikkaan.
Ei tänne muuta, jatkan tylsistymistä. Reilun 10 tunnin päästä voi varmaan jo mennä nukkumaan. Kiitos kaikille kaikista ihanista maileista ja viesteistä. Minä ilahdun aina ihan mahottomasti. En minä teitä täällä ole unohtanut<3
Terkkuja ja haleja kaikille,
Saara
Ps. Ai niin, apina varasti Waynen puhelimen safarilla. Hahhahhaa.
Muut suomalaiset lähtivät tänään katsomaan eläimiä luonnonpuistoon, mutta minä olen jumissa kotona kuumeessa ja loputtoman kyllästyneenä. Siis ei kertakaikkiaan mitään tekemistä ja inhottava olo. Onneksi kaukaisesti muistin, että meidän pitää kirjoittaa oppimispäiväkirjaa kouluun, joten siinäpä tekemistä näin ensi alkuun. Saksalaiset tytöt lähtivät kotiin ja täällä on nyt neljä ruotsalaista tyttöä meidän kanssa asumassa. Lähistöllä asuu myös yhdeksän norjalaista, mutta heidän kanssaan ei olla vielä päästy kauheasti moikkaus-astetta pidemmälle. Tähän mennessä norjalaisten ulosanti on nimittäin ollut vähän suppeeta, mutta ehkä he ovat vähän ujoja. Miten onkaan voinut sattua, että yhdeksän ujoa norjalaista sattuu yhtäaikaa reissuun..
Kuume ja päänsärky on vähän hidastanut minun aivotoimintaa, mutta yritän pysyä asiassa. Äsken jo luulin, että oon tulossa hulluksi tai että kuumemittari ei toimi, kun tuoli alkoi liikkua, eikä ketään näy missään. Onneksi kyseessä olikin tuolin takana nukkuva Bruno, joka unissaan potki tuolia. Lotan mielestä minun blogissa on myös tylsiä otsikoita, mutta minun mielikuvitus ei riitä parempiin. Anteeks. Loden oma ehdotus oli viikko sitte” voisko se otsikko olla vaikka hellurei ja hellät tunteet.” No tietysti vois olla... Joka tapauksessa viikko taaksepäin perjantaina olimme siis menossa Home Of Good Hopeen. Paikka sijaitsee katuturan slummialueella ja sen toiminnasta vastaa paikallinen nainen nimeltä Monica. Monica omistaa varmasti maailman suurimman sydämen ja on aina yhtä hymyä. Home Of Good Hope tarjoaa katuturan köyhille lapsille ruoan ja mahdollisuuden tulla leikkimään toisten lapsien kanssa. Toiminta alkaa yleensä kymmenen aikoihin, mutta me menimme paikalla jo yhdeksän jälkeen. Kun nousimme autosta ensimmäiset lapset ryntäsivät suoraan syliin. Pienimmät lapset olivat parin vuoden ikäisiä ja olipa yhdellä pojalla vauvaikäinen sisarkin mukana. Lapset olivat kertakaikkiaan sydäntäsärkevän ihania ja ennen ruokailun alkamista leikittiin ja laulettiin heidän kanssaan. Lapset myös rakastavat tehdä erilaisia kampauksia hiuksiin ja yksi sanoikin Maijalla ” I make you very beautifull”. Osa lapsista puhui siis myös englantia. Voitte varmasti kuvitella kuinka kauniita kaikki lähtiessämme olivat, kun kymmenet tahmeat kädet kiskovat hiuksia joka suuntaan. Ruokailu tapahtui pienessä huoneessa, joka olikin tupaten täynnä eri-ikäisiä lapsia. Monica kertoi, että päivittäin hänen luonaan käy noin 200 lasta. Jokaiselle kuitenkin löytyi oma paikka ja tuoli. Ennen ruokailua laulettiin, tanssittiin ja rukoiltiin. Ruoaksi lapsille tarjottiin maissipuuroa ja jonkinlaista kanakastiketta, jotka syötiin sormin. Osasta lapsita näkee valitettavan selkeästi, että he ovat kärsineet aliravitsemuksesta jo pitkään. Paikalla oli esmerkiksi pieni tyttö, joka istui nurkassa apaattisena kärpästen ympäröimänä ja jonka iäksi olisi kehitysasteen ja koon puolesta voinut arvioida tytön olevan ehkä reilun vuoden ikäinen, mutta tyttö olikin jo 3 - vuotias. Paikalla olevista lapsista ainakin suurimmalla osalla on koti jossain slummi-alueella. Monica kertoi, että jos rahoitus järjestyy hän rakentaa tien toisella puolella olevalle tyhjälle tontille orpokodin.
Lauantai oli saksalaisten läksiäispäivä ja saksalaiset tytöt olivat valmistaneet meille maailman parhaan aamiaisen. Aamupalalla tarjottiin mm. ihania tuoreita sämpylöitä, munakasta ja pannukakkuja. Iltapäivällä muut lähtivät Maerua Mall:lle ja minä ja Maija lähdettiin katsomaan Namibian naistenmaajoukkueen ystävyysottelua Botswanaa vastaan. Annett eli toinen saksalaisista tytöistä oli viheltämässä peliä. Katsomossa oli yllättävän paljon ihmisiä, mutta Annett kertoi, että suurin syy oli varmasti naisten pelin jälkeen alkava miesten peli. Stadion sijaitsi aivan keskellä Katuturan slummi-aluetta ja minä mietin muutaman kerran taksilla tullessamme, että toivottavasti oikeasti päädytään stadionille. Taksi todella vei meidät stadionille ja päästiin seuraamaan peliä. Vaikka en naisten jalkapallon tasosta näin maailman laajuisesti ihan hirveästi tiedäkään, niin sen verran pystyn kyllä sanomaan, että taso ei ole täällä ihan hirveän korkea. Botswanan pelaajat olivat kovia loukkaantumaan ja jokainen pelaaja loukkaantuikin pelin aikana varmaan kolme kertaa. Peli oli puolet ajasta poikki ja Botswana pelasi välillä kahdeksalla pelaajalla, koska vaihtopenkillä ei ollut enää ketään. Pelaajat saattoivat esimerkiksi loukkaantua, kun pallo oli toisessa päässä kenttää ja ketään muuta ei ollut lähimmän 30 metrin säteellä.  Namibia voitti ottelun loppujen lopuksi 1-0. Illalla saksalaisten läksijäisiä vietittiin pitkällisen pohdinnan jälkeen lopulta Joe’s Beerhousessa melko rauhallisissa tunnelmissa.
Sunnuntaina tavattiin ensimmäisen kerran lauantai-iltana myöhään saapuneet ruotsalaistytöt eli Annelie ja Helen. Tytöt ovat oikein mukavia ja ihania ja puhuvat hyvää englantia, niin kuin kaikki ruotsalaiset täällä tuntuvat puhuvan. Sunnuntai maattiin altaalla ja pelattiin korttia.
Maanantai-aamuna jakaannuttiin ja Lotta ja Maija menivät post natal ward A:lle ja minä ja Pete B:lle. Osastoilla on siis synnyttäneitä naisia vauvoineen. B- puolella on myös sairaalan keskola. Tiistaina menimme Peten kanssa keskolaan, jossa pääsimme pesemään pieniä kilon painoisia lapsia. Aamupesujen ja aamukontrollien jälkeen äidit tulivat vauvojen luokse ja me menimme antinatal klinikalle, jossa oli parhaillaan menossa valistustuokio raskaana oleville naisille. Tuokion jälkeen äidit punnittiin ja tutkittiin yksitellen. Päivä sujui muuten kerrassaan hyvin, paitsi eräs keskolan hoitajista kaipaili kovasti kelloaan, jonka oli aamulla antanut minulle sekunttikelloksi. No minun taskustahan se löytyi ja ongelma ratkesi. Illalla vietettiin vielä viimeisen kerran iltaa saksalaisten kanssa pelaamalla korttia ja juomalla hyvää viiniä. Tiedoksenne nyt sinne Suomeen, että ei olla rappiolla vaan täällä useimmiten juodaan paria lasia viiniä tai pari kaljaa, ja tullaan vielä ihmisten aikoihin kotiinkin. Ei siis suomalaisia persekännejä ja kontaten kotiin pilkun jälkeen. :)
Keskiviikkona meillä oli päivällä infotilaisuus ambulassissa työskentelystä, joten emmen menneet aamulla harjoitteluun. Tilaisuus oli paloasemalla ja meille kerrottiin käytännön asioita ambulanssissa oloon liittyen. Tilaisuuden jälkeen kävimme kiertelemässä ja katselemassa kaupungilla ja syömässä maailman parhaassa ravintolassa. Samana päivänä myös seuraavat kaksi ruotsalaista saapuivat. Samaisena päivänä minä myös makasin uimapatjalla ja kuuntelin onnellisena uutta musiikkiani mp3:lla. Idea tuntui hyvältä ja ankkuroin itseni altaan reunaan niin, että soitin on visusti kuivalla maalla. No paikalle tuli kiukkuinen ampiainen ja tietäähän sen miten siinä kävi. Hupi loppui lyhyeen.
Torstain ratoksi meillä oli mitäpä muutakaan kuin administerationia. Tällä kertaa päästiin purkamaan edellisellä viikolla tehtyjä kansioita. Osan otsikot olivat muuttuneet ja osassa oli kupruja. Tytöt jaksoivat vitsailla asiasta, minä tyydyin vaan leikaamaan teippejä ja tuijottamaan ulkona odottavaa pilvetöntä taivasta. Ei lisättävää kyseiseen touhuun. Sittenpä oltiinkin jo eilisessä illassa, jolloin tulin kipeäksi. Muut pelasivat ulkona korttia, mutta minä luovutin pian ja tulin sisälle kirjoittamaan maileja. Ruotsalaiset lähtivät hollantilaisten kanssa paikalliseen karaokebaariin ja me jäimme kotiin nukkumaan. Toinen uusista ruotsalaisista tytöistä on paljastunut varsinaiseksi primadonnaksi ja tyttö kiljuukin joka kerta kun esimerkiksi perhonen tulee lähistölle. Kenton totesi, että odotetaan sitä hetkeä, kun tyttö näkee ensimmäisen hämähäkin. Joka tapauksessa tytöt lähtivät baariin korkkarit kopisten ja hyönteismyrkyltä tuoksuen.
Muuta ihmeellistä täällä ei liene tapahtuneen, paitsi että yhtenä päivä meinasimme ajaa pienen kilpikonnan yli miedän pihassa. Minulle jäi vähän epäselväksi elääkö täällä kilpikonnia luonnossa vai onko mahdollista, että kyseinen konna olikin jonkin naapuruston lapsen rakas lemmikki. Mutta magnusteja täällä elää luonnossa paljon ja niillä onkin varmaan jonkinlainen kulkureitti meidän tien yli, sillä ne menevät usein tien yli juuri samasta kohdasta. Valitettavasti ne ovat niin arkoja ja nopeita, että niistä on vaikea saada kuvia tai nähdä tarkemmin. Päivi ja marjo eli Kajaanilaiset tytöt kertoivat, että eräänä päivänä Waynen avolavan kyydissä ollessaan he olivat ihmetelleen outoa hajua auton sisällä. Waynelle asiaa ääneen ihmetelessään oli käynyt ilmi, että lavalla oli matkustanut kuollut vuohi, joka odotti pääsyään jonnekin parempaan paikkaan.
Ei tänne muuta, jatkan tylsistymistä. Reilun 10 tunnin päästä voi varmaan jo mennä nukkumaan. Kiitos kaikille kaikista ihanista maileista ja viesteistä. Minä ilahdun aina ihan mahottomasti. En minä teitä täällä ole unohtanut<3
Terkkuja ja haleja kaikille,
Saara
Ps. Ai niin, apina varasti Waynen puhelimen safarilla. Hahhahhaa.