Täällä on elämä melkein ennallaan ja yritetään kovasti pitää ajatukset poissa lähestyvästä kotiin lähdöstä. Sunnuntaina lähdetään Lotan ja Maijan kanssa muutamaksi päiväksi Cape town:iin. Alkuperäinen lähtösuunnitelma oli lähteä keskiviikkona kahden hollantilaisen tytön kanssa, mutta ei olla vieläkään saatu passeja takasin Renatalta, eli naiselta joka järjestää viisumi-asioita, joten lähtöä jouduttiin siirtämään ja hollantilaiset eivät enää ehdi lähteä mukaan. Show passien takia meinasi vähän kiristää ilmapiiriä, mutta loppujen lopuksi lähdön siirtyminen ei ollut huono asia, sillä ollaan Lotan kanssa oltu kipeinä. Ruotsalainen Nathalie sai flunssan ilmeisesti kipeiltä lapsilta Home of Goog Hopesta ja minä Nathalielta ja Lotta minulta. Henkilökohtasesti en oo varmaan ikinä ollu näin kipeä ja näin pitkään. Kuumetta oli yli viikon ja yskimisen ja niistämisen määrä on ollu jotain ihan käsittämätöntä. Eilen kävin lääkärissä ja sain kasan lääkkeitä, joten eiköhän tästä taas toeta. Yhtään lujempaa ei tosin mennyt myöskaan Nathaliella, joka kävi lääkärissä muutama päivä ennen minua, jolla oli virus-infektio, bakteeri-infektio ja fungus kasvoissa. Fangus tarkoittaa tässä tapauksessa circle worm:ia eli joitain sieni infektiota, joka tekee ihoon ympyrän muotoisen kohollaan olevan rinkulan. Circle worm on yleensä peräisin karjasta, joten en tiedä mistä ja miten joku on saanut tartunnan, mutta joka tapauksessa aika moni meistä omistaa nyt sen. Minulla se on selässä, Nathaliella onnekkaasti poskessa.

Sairastamisen takia harjoittelu ambulanssissa meni vähän pilalle. Se aika mitä siellä ehdittiin olla oli kuitenkin hauskaa ja mielenkiintoista. Harjoittelu tapahtui paikallisella palo-asemalla. Kaupungissa on kolme palo-asemaa, yksi keskustassa, yksi slummi-alueella ja kolmas ”vähän paremmalla” alueella kaupungin toisella laidalla. Ambulanssissa teimme kahta vuoroa. Aamuvuoro kesti 9-16 ja yövuoro 16-24. Jokaisessa vuorossa meitä oli kolme opiskelijaa, yksi per asema. Täällä palomiehen ja ensihoitajan koulutus on yhdistetty, joten miehet olivat koko ajan valmiuksissa toimia sekä ambulanssissa että paloautossa. Heidän vuoronsa kestävät 8.00 – 8.00, jonka jälkeen heillä on kaksi vuorokautta vapaata. Vuoron alussa menimme pääpaloasemalle, josta joku toisen aseman työntekijöistä haki meidät ambulanssilla muille asemille. Aamuvuorot keskellä viikkoa olivat melko hiljaisia, yleensä hälytyksiä tuli yksi tai kaksi, välillä ei yhtään. Iltavuoroissa ja viikonloppuisin toimintaa yleensä oli enemmän, etenkin kuun lopussa palkkapäivinä. Olin odottanut palkkapäivän iltavuoroa kovasti, mutta oli sen verran kipeä, etten pystynyt menemään. Suurin osa vuoroista oli siis odottelua ja työporukasta riippuen se oli välillä tylsää ja välillä tajuttoman hauskaa. Iltavuoroissa katsottiin yleensä jalkapalloa ja miehet ( ja muutamat naiset) nukkuivat tai söivät. Yleensä palomiehistä oli hauskaa, kun mukana oli opiskelijoita ja he viihdyttivät meitä parhaansa mukaan. Minun oli jo pakko kysyä yhdeltä, että anteeks mitä sä yleensä teet sillon, kun täällä ei ole yhtään opiskelijaa, jolta voit kysellä kysymyksiä. Kaveri pommitti minua kysmyksillä maan ja taivaan välillä varmaan neljä tuntia putkeen. Yleisesti ottaen palomiehet olivat tosi mukavia ja hauskaa seuraa.

Ambulanssit itsessään olivat periaatteessa hyvinkin nykyaikaisia ja varusteettinkin periaatteessa kunnossa. Välillä tosin joitakin ilmeisesti jonkun mielestä ei niin välttämättömiä asioita, kuten verensokerimittareita ei löytynyt mistään. Yleisimpiä hälytysten syitä olivat auto-onnettomuudet, joita täällä tapahtuu usein. Ei niin miellyttäväksi huomioksemme aika usein osallisena on taksi. Muita yleisimpiä syitä olivat sairaskohtaukset, pahoinpitelyt ja ampumahaavat. 

Ruotsalaisten tyttöjen läksäisiä siis vietettiin haikeissa tunnelmissa pari viikkoa sitten. Viime sunnuntaina meidän taloon muutti kahdeksan kanadalaista vaihtaria. Joukko on varsin sekalainen, mutta yhtä kaikki kaikki ovat mukavia ja välittömiä ihmisiä. Yksi tytöistä rakastaa antaa hierontoja muille ja onkin meidän kaikkien uusi paras kaveri. Kanadalaisten epäonneksi heidän mukanaan matkusti myös kolme opettajaa. Opettajat tai ainakin yksi heistä  ilmeisesti kuvittelee, että opiskelijat ovat täällä suuressakin vaarassa ja ovat laatineet kanadalaisille niin tiukat säännöt, että luultiin kaikki aluksi, että meitä juksataan. Opiskelijat eivät mm. saa liikkua ulkoa kello 17.30 jälkeen, käyttää shortseja tai toppeja ja minun suurin lemppari: heidän on käsketty pitää passeja mukanaa aina kun he poistuvat talosta. Passi säännöstä on ilmeisesti luovuttu, kun joku paikallisista mainitsi, että ei oo ikinä kuullut tyhmempää. Toissa päivänä kanadalaiset olivat valittaneet opettajalleen, että he ovat  niin väsyneitä, että eivät yksinkertaisesti pysty menemään sairaalalle aamulla. Opettajalla ei ilmeisesti käynyt mielessäkään, että väsymys voisi johtua aikaerosta, 40 tunnin lennosta ja siitä, että opiskelijat eivät ole saaneet levätä hetkeäkään heidän tulonsa jälkeen tiukan aikataulun takia. Opettaja sen sijaan luuli, että väsymys johtuu siitä, että meidän talossa biletetään liikaa ja tuli tänne valittamaan. Paikalle tuli myös Althia eli perheen äiti toisesta talosta ja loppujen lopuksi tilanne päättyi niin, että Althia raivosi opettajalle, että säännöissä ja aikatauluissa ei ole mitään järkeä ja että hän voi viedä opiskelijansa jonnekkin muualle, jos siltä tuntuu. Kanadalaisethan olivat käänteestä enemmän kuin tyytyväisiä  ja muutamia sääntöjä on jopa vähän höllätty.

Viime torstaina vietettiin Lotan ja hollantilaisen Nikkin yhteisiä synttäreitä käymällä syömässä ja ulkona. Ilta sai myös mielenkiintoisen käänteen kielimuurin ja lyhenteiden takia. Yhdellä meidän porukassa olevalla opiskelijalla on ollut juttua paikallisen pojan kanssa ja poika oli meidän kanssa syömässä ja talolla synttäribileissä. Poika luuli tytön olevan hänelle vihainen ja meidän muiden lähtiessä baariin, poika ilmoitti, että ei mennytkään kotiin vaan on toisella klubilla. Keskustelua käytiin tekstiviestien välityksellä ja asia olisi ehkä selvitetty viimeistään seuraavana aamuna sovinnolla, jos poika ei olisi lähettänyt tytölle viestiä ”codnite love”. Paikalliset käyttää paljon lyhenteitä ja kirjoittaa sanoja samalla tavalla kun lausuvat ne. Tyttö ymmärsi viesti että ”poika could never fall in love tyttöön”, meni baaritiskille ja tilasi kaksi paukkua ja tuplarommikolan ja lähetti pojalle viesti, joka lyhykäisyydessään jotenkin tähän tyyliin ”please be a man and just say me if u don’t want be with me anymore. Just say straight, it’s fine” jne. Poika lähetti takaisin viestin ”r u drunk sweetie?”, johon vastaus kuului ” joo no en oo! en mä oo odottonutkaan että sä mua vielä rakastasit jne jne.” Loppujen lopuksi tyttö asian takia veti sellaset kännit, että hyvä että pääsi nousi tyynystä seuraavana päivänä.  Jossakin vaiheessa seuraavaa päivää uudelleen viestejä luettuaan selvisi myös viestin alkuperäinen merkitys, joka oli vähän vähemmän dramaattinen ” good night love”.

Ei tänne muuta, vajaan kuukauden päästä nähdään!

Terkkuja ja haleja,

Saara

 

 

Huomenna lähdetään safarille pohjoiseen kuudeksi päiväksi. Ensin ollaan kaksi päivää Swakopmund:issa, joka on saksalaistyylinen kaupunki rannikolla. Sen jälkeen vietämme kaksi päivää Etoshan luonnonpuistossa ja viimeiset kaksi päivää kiertelemme pohjoisen kyliä. Mukaan meitä lähtee kaikki kuusi suomalaista ja Wayne. Yötä olemme teltoissa leirintäalueella. Takaisin ollaan ensi viikon tiistaina.

Nyt pitää lähteä nukkumaan. Lähtö on 04.00 aamulla. Tämän viestin tarkoitus oli lähinnä ilmoittaa, että ollaan tavoittamissa vähän aikaa:)

 

 

Muut suomalaiset lähtivät tänään katsomaan eläimiä luonnonpuistoon, mutta minä olen jumissa kotona kuumeessa ja loputtoman kyllästyneenä. Siis ei kertakaikkiaan mitään tekemistä ja inhottava olo. Onneksi kaukaisesti muistin, että meidän pitää kirjoittaa oppimispäiväkirjaa kouluun, joten siinäpä tekemistä näin ensi alkuun. Saksalaiset tytöt lähtivät kotiin ja täällä on nyt neljä ruotsalaista tyttöä meidän kanssa asumassa. Lähistöllä asuu myös yhdeksän norjalaista, mutta heidän kanssaan ei olla vielä päästy kauheasti moikkaus-astetta pidemmälle. Tähän mennessä norjalaisten ulosanti on nimittäin ollut vähän suppeeta, mutta ehkä he ovat vähän ujoja. Miten onkaan voinut sattua, että yhdeksän ujoa norjalaista sattuu yhtäaikaa reissuun..

Kuume ja päänsärky on vähän hidastanut minun aivotoimintaa, mutta yritän pysyä asiassa. Äsken jo luulin, että oon tulossa hulluksi tai että kuumemittari ei toimi, kun tuoli alkoi liikkua, eikä ketään näy missään. Onneksi kyseessä olikin tuolin takana nukkuva Bruno, joka unissaan potki tuolia. Lotan mielestä minun blogissa on myös tylsiä otsikoita, mutta minun mielikuvitus ei riitä parempiin. Anteeks. Loden oma ehdotus oli viikko sitte” voisko se otsikko olla vaikka hellurei ja hellät tunteet.” No tietysti vois olla... Joka tapauksessa viikko taaksepäin perjantaina olimme siis menossa Home Of Good Hopeen. Paikka sijaitsee katuturan slummialueella ja sen toiminnasta vastaa paikallinen nainen nimeltä Monica. Monica omistaa varmasti maailman suurimman sydämen ja on aina yhtä hymyä. Home Of Good Hope tarjoaa katuturan köyhille lapsille ruoan ja mahdollisuuden tulla leikkimään toisten lapsien kanssa. Toiminta alkaa yleensä kymmenen aikoihin, mutta me menimme paikalla jo yhdeksän jälkeen. Kun nousimme autosta ensimmäiset lapset ryntäsivät suoraan syliin. Pienimmät lapset olivat parin vuoden ikäisiä ja olipa yhdellä pojalla vauvaikäinen sisarkin mukana. Lapset olivat kertakaikkiaan sydäntäsärkevän ihania ja ennen ruokailun alkamista leikittiin ja laulettiin heidän kanssaan. Lapset myös rakastavat tehdä erilaisia kampauksia hiuksiin ja yksi sanoikin Maijalla ” I make you very beautifull”. Osa lapsista puhui siis myös englantia. Voitte varmasti kuvitella kuinka kauniita kaikki lähtiessämme olivat, kun kymmenet tahmeat kädet kiskovat hiuksia joka suuntaan. Ruokailu tapahtui pienessä huoneessa, joka olikin tupaten täynnä eri-ikäisiä lapsia. Monica kertoi, että päivittäin hänen luonaan käy noin 200 lasta. Jokaiselle kuitenkin löytyi oma paikka ja tuoli. Ennen ruokailua laulettiin, tanssittiin ja rukoiltiin. Ruoaksi lapsille tarjottiin maissipuuroa ja jonkinlaista kanakastiketta, jotka syötiin sormin. Osasta lapsita näkee valitettavan selkeästi, että he ovat kärsineet aliravitsemuksesta jo pitkään. Paikalla oli esmerkiksi pieni tyttö, joka istui nurkassa apaattisena kärpästen ympäröimänä ja jonka iäksi olisi kehitysasteen ja koon puolesta voinut arvioida tytön olevan ehkä reilun vuoden ikäinen, mutta tyttö olikin jo 3 - vuotias. Paikalla olevista lapsista ainakin suurimmalla osalla on koti jossain slummi-alueella. Monica kertoi, että jos rahoitus järjestyy hän rakentaa tien toisella puolella olevalle tyhjälle tontille orpokodin.

Lauantai oli saksalaisten läksiäispäivä ja saksalaiset tytöt olivat valmistaneet meille maailman parhaan aamiaisen. Aamupalalla tarjottiin mm. ihania tuoreita sämpylöitä, munakasta ja pannukakkuja. Iltapäivällä muut lähtivät Maerua Mall:lle ja minä ja Maija lähdettiin katsomaan Namibian naistenmaajoukkueen ystävyysottelua Botswanaa vastaan. Annett eli toinen saksalaisista tytöistä oli viheltämässä peliä. Katsomossa oli yllättävän paljon ihmisiä, mutta Annett kertoi, että suurin syy oli varmasti naisten pelin jälkeen alkava miesten peli. Stadion sijaitsi aivan keskellä Katuturan slummi-aluetta ja minä mietin muutaman kerran taksilla tullessamme, että toivottavasti oikeasti päädytään stadionille. Taksi todella vei meidät stadionille ja päästiin seuraamaan peliä. Vaikka en naisten jalkapallon tasosta näin maailman laajuisesti ihan hirveästi tiedäkään, niin sen verran pystyn kyllä sanomaan, että taso ei ole täällä ihan hirveän korkea. Botswanan pelaajat olivat kovia loukkaantumaan ja jokainen pelaaja loukkaantuikin pelin aikana varmaan kolme kertaa. Peli oli puolet ajasta poikki ja Botswana pelasi välillä kahdeksalla pelaajalla, koska vaihtopenkillä ei ollut enää ketään. Pelaajat saattoivat esimerkiksi loukkaantua, kun pallo oli toisessa päässä kenttää ja ketään muuta ei ollut lähimmän 30 metrin säteellä.  Namibia voitti ottelun loppujen lopuksi 1-0. Illalla saksalaisten läksijäisiä vietittiin pitkällisen pohdinnan jälkeen lopulta Joe’s Beerhousessa melko rauhallisissa tunnelmissa.

Sunnuntaina tavattiin ensimmäisen kerran lauantai-iltana myöhään saapuneet ruotsalaistytöt eli Annelie ja Helen. Tytöt ovat oikein mukavia ja ihania ja puhuvat hyvää englantia, niin kuin kaikki ruotsalaiset täällä tuntuvat puhuvan. Sunnuntai maattiin altaalla ja pelattiin korttia.

Maanantai-aamuna jakaannuttiin ja Lotta ja Maija menivät post natal ward A:lle ja minä ja Pete B:lle. Osastoilla on siis synnyttäneitä naisia vauvoineen. B- puolella on myös sairaalan keskola. Tiistaina menimme Peten kanssa keskolaan, jossa pääsimme pesemään pieniä kilon painoisia lapsia. Aamupesujen ja aamukontrollien jälkeen äidit tulivat vauvojen luokse ja me menimme antinatal klinikalle, jossa oli parhaillaan menossa valistustuokio raskaana oleville naisille. Tuokion jälkeen äidit punnittiin ja tutkittiin yksitellen. Päivä sujui muuten kerrassaan hyvin, paitsi eräs keskolan hoitajista kaipaili kovasti kelloaan, jonka oli aamulla antanut minulle sekunttikelloksi. No minun taskustahan se löytyi ja ongelma ratkesi. Illalla vietettiin vielä viimeisen kerran iltaa saksalaisten kanssa pelaamalla korttia ja juomalla hyvää viiniä. Tiedoksenne nyt sinne Suomeen, että ei olla rappiolla vaan täällä useimmiten juodaan paria lasia viiniä tai pari kaljaa, ja tullaan vielä ihmisten aikoihin kotiinkin. Ei siis suomalaisia persekännejä ja kontaten kotiin pilkun jälkeen. :)

Keskiviikkona meillä oli päivällä infotilaisuus ambulassissa työskentelystä, joten emmen menneet aamulla harjoitteluun. Tilaisuus oli paloasemalla ja meille kerrottiin käytännön asioita ambulanssissa oloon liittyen. Tilaisuuden jälkeen kävimme kiertelemässä ja katselemassa kaupungilla ja syömässä maailman parhaassa ravintolassa. Samana päivänä myös seuraavat kaksi ruotsalaista saapuivat. Samaisena päivänä minä myös makasin uimapatjalla ja kuuntelin onnellisena uutta musiikkiani mp3:lla. Idea tuntui hyvältä ja ankkuroin itseni altaan reunaan niin, että soitin on visusti kuivalla maalla. No paikalle tuli kiukkuinen ampiainen ja tietäähän sen miten siinä kävi. Hupi loppui lyhyeen.

Torstain ratoksi meillä oli mitäpä muutakaan kuin administerationia. Tällä kertaa päästiin purkamaan edellisellä viikolla tehtyjä kansioita. Osan otsikot olivat muuttuneet ja osassa oli kupruja. Tytöt jaksoivat vitsailla asiasta, minä tyydyin vaan leikaamaan teippejä ja tuijottamaan ulkona odottavaa pilvetöntä taivasta. Ei lisättävää kyseiseen touhuun. Sittenpä oltiinkin jo eilisessä illassa, jolloin tulin kipeäksi. Muut pelasivat ulkona korttia, mutta minä luovutin pian ja tulin sisälle kirjoittamaan maileja. Ruotsalaiset lähtivät hollantilaisten kanssa paikalliseen karaokebaariin ja me jäimme kotiin nukkumaan. Toinen uusista ruotsalaisista tytöistä on paljastunut varsinaiseksi primadonnaksi ja tyttö kiljuukin joka kerta kun esimerkiksi perhonen tulee lähistölle. Kenton totesi, että odotetaan sitä hetkeä, kun tyttö näkee ensimmäisen hämähäkin. Joka tapauksessa tytöt lähtivät baariin korkkarit kopisten ja hyönteismyrkyltä tuoksuen.

Muuta ihmeellistä täällä ei liene tapahtuneen, paitsi että yhtenä päivä meinasimme ajaa pienen kilpikonnan yli miedän pihassa. Minulle jäi vähän epäselväksi elääkö täällä kilpikonnia luonnossa vai onko mahdollista, että kyseinen konna olikin jonkin naapuruston lapsen rakas lemmikki. Mutta magnusteja täällä elää luonnossa paljon ja niillä onkin varmaan jonkinlainen kulkureitti meidän tien yli, sillä ne menevät usein tien yli juuri samasta kohdasta. Valitettavasti ne ovat niin arkoja ja nopeita, että niistä on vaikea saada kuvia tai nähdä tarkemmin. Päivi ja marjo eli Kajaanilaiset tytöt kertoivat, että eräänä päivänä Waynen avolavan kyydissä ollessaan he olivat ihmetelleen outoa hajua auton sisällä. Waynelle asiaa ääneen ihmetelessään oli käynyt ilmi, että lavalla oli matkustanut kuollut vuohi, joka odotti pääsyään jonnekin parempaan paikkaan.

Ei tänne muuta, jatkan tylsistymistä. Reilun 10 tunnin päästä voi varmaan jo mennä nukkumaan. Kiitos kaikille kaikista ihanista maileista ja viesteistä. Minä ilahdun aina ihan mahottomasti. En minä teitä täällä ole unohtanut<3

Terkkuja ja haleja kaikille,

Saara

Ps. Ai niin, apina varasti Waynen puhelimen safarilla. Hahhahhaa.

Kuume ja päänsärky on vähän hidastanut minun aivotoimintaa, mutta yritän pysyä asiassa. Äsken jo luulin, että oon tulossa hulluksi tai että kuumemittari ei toimi, kun tuoli alkoi liikkua, eikä ketään näy missään. Onneksi kyseessä olikin tuolin takana nukkuva Bruno, joka unissaan potki tuolia. Lotan mielestä minun blogissa on myös tylsiä otsikoita, mutta minun mielikuvitus ei riitä parempiin. Anteeks. Loden oma ehdotus oli viikko sitte” voisko se otsikko olla vaikka hellurei ja hellät tunteet.” No tietysti vois olla... Joka tapauksessa viikko taaksepäin perjantaina olimme siis menossa Home Of Good Hopeen. Paikka sijaitsee katuturan slummialueella ja sen toiminnasta vastaa paikallinen nainen nimeltä Monica. Monica omistaa varmasti maailman suurimman sydämen ja on aina yhtä hymyä. Home Of Good Hope tarjoaa katuturan köyhille lapsille ruoan ja mahdollisuuden tulla leikkimään toisten lapsien kanssa. Toiminta alkaa yleensä kymmenen aikoihin, mutta me menimme paikalla jo yhdeksän jälkeen. Kun nousimme autosta ensimmäiset lapset ryntäsivät suoraan syliin. Pienimmät lapset olivat parin vuoden ikäisiä ja olipa yhdellä pojalla vauvaikäinen sisarkin mukana. Lapset olivat kertakaikkiaan sydäntäsärkevän ihania ja ennen ruokailun alkamista leikittiin ja laulettiin heidän kanssaan. Lapset myös rakastavat tehdä erilaisia kampauksia hiuksiin ja yksi sanoikin Maijalla ” I make you very beautifull”. Osa lapsista puhui siis myös englantia. Voitte varmasti kuvitella kuinka kauniita kaikki lähtiessämme olivat, kun kymmenet tahmeat kädet kiskovat hiuksia joka suuntaan. Ruokailu tapahtui pienessä huoneessa, joka olikin tupaten täynnä eri-ikäisiä lapsia. Monica kertoi, että päivittäin hänen luonaan käy noin 200 lasta. Jokaiselle kuitenkin löytyi oma paikka ja tuoli. Ennen ruokailua laulettiin, tanssittiin ja rukoiltiin. Ruoaksi lapsille tarjottiin maissipuuroa ja jonkinlaista kanakastiketta, jotka syötiin sormin. Osasta lapsita näkee valitettavan selkeästi, että he ovat kärsineet aliravitsemuksesta jo pitkään. Paikalla oli esmerkiksi pieni tyttö, joka istui nurkassa apaattisena kärpästen ympäröimänä ja jonka iäksi olisi kehitysasteen ja koon puolesta voinut arvioida tytön olevan ehkä reilun vuoden ikäinen, mutta tyttö olikin jo 3 - vuotias. Paikalla olevista lapsista ainakin suurimmalla osalla on koti jossain slummi-alueella. Monica kertoi, että jos rahoitus järjestyy hän rakentaa tien toisella puolella olevalle tyhjälle tontille orpokodin.

Lauantai oli saksalaisten läksiäispäivä ja saksalaiset tytöt olivat valmistaneet meille maailman parhaan aamiaisen. Aamupalalla tarjottiin mm. ihania tuoreita sämpylöitä, munakasta ja pannukakkuja. Iltapäivällä muut lähtivät Maerua Mall:lle ja minä ja Maija lähdettiin katsomaan Namibian naistenmaajoukkueen ystävyysottelua Botswanaa vastaan. Annett eli toinen saksalaisista tytöistä oli viheltämässä peliä. Katsomossa oli yllättävän paljon ihmisiä, mutta Annett kertoi, että suurin syy oli varmasti naisten pelin jälkeen alkava miesten peli. Stadion sijaitsi aivan keskellä Katuturan slummi-aluetta ja minä mietin muutaman kerran taksilla tullessamme, että toivottavasti oikeasti päädytään stadionille. Taksi todella vei meidät stadionille ja päästiin seuraamaan peliä. Vaikka en naisten jalkapallon tasosta näin maailman laajuisesti ihan hirveästi tiedäkään, niin sen verran pystyn kyllä sanomaan, että taso ei ole täällä ihan hirveän korkea. Botswanan pelaajat olivat kovia loukkaantumaan ja jokainen pelaaja loukkaantuikin pelin aikana varmaan kolme kertaa. Peli oli puolet ajasta poikki ja Botswana pelasi välillä kahdeksalla pelaajalla, koska vaihtopenkillä ei ollut enää ketään. Pelaajat saattoivat esimerkiksi loukkaantua, kun pallo oli toisessa päässä kenttää ja ketään muuta ei ollut lähimmän 30 metrin säteellä.  Namibia voitti ottelun loppujen lopuksi 1-0. Illalla saksalaisten läksijäisiä vietittiin pitkällisen pohdinnan jälkeen lopulta Joe’s Beerhousessa melko rauhallisissa tunnelmissa.

Sunnuntaina tavattiin ensimmäisen kerran lauantai-iltana myöhään saapuneet ruotsalaistytöt eli Annelie ja Helen. Tytöt ovat oikein mukavia ja ihania ja puhuvat hyvää englantia, niin kuin kaikki ruotsalaiset täällä tuntuvat puhuvan. Sunnuntai maattiin altaalla ja pelattiin korttia.

Maanantai-aamuna jakaannuttiin ja Lotta ja Maija menivät post natal ward A:lle ja minä ja Pete B:lle. Osastoilla on siis synnyttäneitä naisia vauvoineen. B- puolella on myös sairaalan keskola. Tiistaina menimme Peten kanssa keskolaan, jossa pääsimme pesemään pieniä kilon painoisia lapsia. Aamupesujen ja aamukontrollien jälkeen äidit tulivat vauvojen luokse ja me menimme antinatal klinikalle, jossa oli parhaillaan menossa valistustuokio raskaana oleville naisille. Tuokion jälkeen äidit punnittiin ja tutkittiin yksitellen. Päivä sujui muuten kerrassaan hyvin, paitsi eräs keskolan hoitajista kaipaili kovasti kelloaan, jonka oli aamulla antanut minulle sekunttikelloksi. No minun taskustahan se löytyi ja ongelma ratkesi. Illalla vietettiin vielä viimeisen kerran iltaa saksalaisten kanssa pelaamalla korttia ja juomalla hyvää viiniä. Tiedoksenne nyt sinne Suomeen, että ei olla rappiolla vaan täällä useimmiten juodaan paria lasia viiniä tai pari kaljaa, ja tullaan vielä ihmisten aikoihin kotiinkin. Ei siis suomalaisia persekännejä ja kontaten kotiin pilkun jälkeen. :)

Keskiviikkona meillä oli päivällä infotilaisuus ambulassissa työskentelystä, joten emmen menneet aamulla harjoitteluun. Tilaisuus oli paloasemalla ja meille kerrottiin käytännön asioita ambulanssissa oloon liittyen. Tilaisuuden jälkeen kävimme kiertelemässä ja katselemassa kaupungilla ja syömässä maailman parhaassa ravintolassa. Samana päivänä myös seuraavat kaksi ruotsalaista saapuivat. Samaisena päivänä minä myös makasin uimapatjalla ja kuuntelin onnellisena uutta musiikkiani mp3:lla. Idea tuntui hyvältä ja ankkuroin itseni altaan reunaan niin, että soitin on visusti kuivalla maalla. No paikalle tuli kiukkuinen ampiainen ja tietäähän sen miten siinä kävi. Hupi loppui lyhyeen.

Torstain ratoksi meillä oli mitäpä muutakaan kuin administerationia. Tällä kertaa päästiin purkamaan edellisellä viikolla tehtyjä kansioita. Osan otsikot olivat muuttuneet ja osassa oli kupruja. Tytöt jaksoivat vitsailla asiasta, minä tyydyin vaan leikaamaan teippejä ja tuijottamaan ulkona odottavaa pilvetöntä taivasta. Ei lisättävää kyseiseen touhuun. Sittenpä oltiinkin jo eilisessä illassa, jolloin tulin kipeäksi. Muut pelasivat ulkona korttia, mutta minä luovutin pian ja tulin sisälle kirjoittamaan maileja. Ruotsalaiset lähtivät hollantilaisten kanssa paikalliseen karaokebaariin ja me jäimme kotiin nukkumaan. Toinen uusista ruotsalaisista tytöistä on paljastunut varsinaiseksi primadonnaksi ja tyttö kiljuukin joka kerta kun esimerkiksi perhonen tulee lähistölle. Kenton totesi, että odotetaan sitä hetkeä, kun tyttö näkee ensimmäisen hämähäkin. Joka tapauksessa tytöt lähtivät baariin korkkarit kopisten ja hyönteismyrkyltä tuoksuen.

Muuta ihmeellistä täällä ei liene tapahtuneen, paitsi että yhtenä päivä meinasimme ajaa pienen kilpikonnan yli miedän pihassa. Minulle jäi vähän epäselväksi elääkö täällä kilpikonnia luonnossa vai onko mahdollista, että kyseinen konna olikin jonkin naapuruston lapsen rakas lemmikki. Mutta magnusteja täällä elää luonnossa paljon ja niillä onkin varmaan jonkinlainen kulkureitti meidän tien yli, sillä ne menevät usein tien yli juuri samasta kohdasta. Valitettavasti ne ovat niin arkoja ja nopeita, että niistä on vaikea saada kuvia tai nähdä tarkemmin. Päivi ja marjo eli Kajaanilaiset tytöt kertoivat, että eräänä päivänä Waynen avolavan kyydissä ollessaan he olivat ihmetelleen outoa hajua auton sisällä. Waynelle asiaa ääneen ihmetelessään oli käynyt ilmi, että lavalla oli matkustanut kuollut vuohi, joka odotti pääsyään jonnekin parempaan paikkaan.

Ei tänne muuta, jatkan tylsistymistä. Reilun 10 tunnin päästä voi varmaan jo mennä nukkumaan. Kiitos kaikille kaikista ihanista maileista ja viesteistä. Minä ilahdun aina ihan mahottomasti. En minä teitä täällä ole unohtanut<3

Terkkuja ja haleja kaikille,

Saara

Ps. Ai niin, apina varasti Waynen puhelimen safarilla. Hahhahhaa.

 

25. maaliskuuta

Tulin kirjottamaan tätä blogia tähän pihalle, kun muut tytöt vielä nukkuvat. Tänään ollaan menossa paikkaan nimeltä Home Of Good Hope, jossa jaetaan ruokaa köyhille lapsille. Paikka on jossain Katuturan slummi-alueella ja me menemme auttamaan ruoan jaossa ja leikkimään lasten kanssa. Muuta en oikeastaan tiedäkkään, mutta odotan innolla lähtöä.

Eilen vietimme aamun harjoittelussa lasten polilla, joka olikin varsinainen kokemus. Äidit tulevat aamulla kahdeksan aikaan odotushuoneeseen, jossa hoitajat ottavat potilailta lämmön ja painon. Hoitajien tapaamisen jälkeen  äidit pääsevät vuorollaan lääkärin vastaanottohuoneeseen. Varsinaisen kokemuksen päivästä aiheuttivat itse lääkärit, joina toimivat kolme Kuubasta tullutta naista. Kaksi lääkäreistä oli meille jo ennestään hissistä tuttuja, sillä toisen hieman joukosta erottuva pukeutuminen pisti silmään. Lääkärillä oli avoinaisen lääkärintakin alla neonvihreä, vartalonmyötäinen kokopuku, joka ei jättänyt tyhmemmällekään yläosastaan  mitään arvailujen varaan. Paljettejakin saattoi olla. Eilen samainen lääkäri oli pukeutunut hillitysti kukkamekkoon ja 10 sentin korkkareihin. Toinen lääkäreistä oli vanhempi nainen ja hillitymmin pukeutunut. Hillittyneisyys ei tosin koskenut kielenkäyttö. Vastaanottoa pitäessään lääkäri tiuski äideillä ja lapsille vahva-aksenttista englantia,ja jos potilas ei ymmärtänyt lääkäriä, hän alkoi huutaa potilaalle. Yhden äidin lääkäri meinasi heittää vastaanotolta kokonaan ulos, koska äiti ei puhunut englantia. Ja toinen lähti itkien pois. Potilaiden poistuessa ovesta lääkäri huusi seuraavalle kärsimättömästi ”neest!” Ylhäältä avoimen seinän takana vastaanottoa piti toinen lääkäreistä, eli tämä räväkämmin pukeutuva. Naisen nimi muuten sattui olemaan Tekuila. Kirjoitusasusta en ole ihan varma, mutta olettaisin, että sitä ei kirjoiteta q:lla. Kesken vastaanoton tämä Tekuila ja toinen lääkäri huutelivat toisilleen seinän yli espanjaksi ja välillä nauroivat remakasti. He myös saattoivat puhua puhelimeen kesken vastaanoton äidin istuessa vieressä. Kolmas lääkäreistä piti vastaanottoa kolmannen seinän takana, mutta hänestä ei lähtenyt ääntä enemmälti. Vähän nyt asian vierestä, mutta sairaalan vessat ovat varoittelusta huolimatta yllättävän siistit. Jostain syystä katto vaan välillä vuotaa ylemmästä kerroksesta. Olen mieluummin tietämättä mistä päälle tippuva vesi on peräisin.

Iltapäivällä jatkoimme maailman parhaimman keksinnön testaamista eli uimapatjoja. Uimapatjalla kun makaa, niin on juuri sopivan lämmin. Aurinko lämmittää ylhäältä, mutta vesi viilentää alhaalta päin.Aurinkorasvaa joutuu ahkerasti lisäämään, sillä keskipäivän aurinko on todella kuuma. Illalla vietimme oikein hauskan illan saksalaisten tyttöjen kanssa Maerua mallilla. Enpähän ole hetkeen nauranut niin paljon.

Kuluva viikko ja Namibian itsenäisyyspäivä alkoi minun osasltani vähän vähemmän juhlavissa tunnelmissa, eli sunnuntain ja maanantain välisenä yönä alkaneella ruokamyrkytyksellä. Tauti lienee sama kuin Maijalla pari viikkoa sitten ollut. Minä nukuin maanantain ja muutkaan eivät epävakaan sään vuoksi lähteneet katsomaan kaupungissa ollutta itsenäisyyspäivänjuhlaa. Harmi, sillä tilaisuus olisi varmasti ollut ainutlaatuinen. Minä olin tiistain vielä harjoittelusta poissa, mutta tokenin paikalle keskiviikoksi.

Tiistaina harjoittelussa paikalla olleille kerrottiin, että huomenna teillä on admistrationia eli pääsette auttamaan johtoporrasta jotenkin. Kerta oli ehkä neljäs, kun meillä piti olla kyseistä admistrationia , joten keskiviikko-aamuna odotimme hieman varautuneena suunnitelman toteutumista. Ylipäätään sisääntulomme sairaalaan oli vähemmän hohdokas, sillä Waynen poissa ollessa Kenton kuskaa meitä työautollaan, jossa osa istuu sisällä työkalujen keskellä elämääkin paskasimmille penkeillä ja osa keikkuu  avolavan takana henkensä edestä ruostuneista sivukaiteista kiinni pitäen. Kaiteet eivät ulotu auton takaosaan. Takakontissa matkustaminen on meille tuttuja, joten sen suhteen ei valittamista, mutta valkoiset hoitajanvaatteet olivat vähän epämääräisen näköiset perille päästyämme. Täällä kaikki vaihtavat työvaatteet jo kotona päälleen.

Kaikesta huolimatta keskiviikkona meillä toden totta oli administrationia. Tunnin odottelun jälkeen pääsimme tapamaan rouvaa, joka antoi meille ohjeita työskentelyyn. Kukaan meistä kuudesta ei varsinaisesti odottanut kyseistä päivää innosta hyppien, eikä sen jälkeenkään, kun kuulimme mitä meidän pitää tehdä. Järjestelisimme siis kansioita. Yhtenä päivä viikossa laitamme jokaisen osaston kansiot osasto kerrallaan uuteen uskoon. Ilmi, eli nainen joka sairaalassa vastaa opiskelijoiden työvuoroista ja jonka Kajaanilaiset tytöt ovat nimenneet opettajansa mukaan,johdatti meidät kirjastoon ja toi meille kasan kansioita.  Ensimmäinen hommamme oli repiä päädyistä vanhat nimitarrat pois. Seuraavan tunnin odottelun jälkeen meille tuotiin paperilappuja, jotka teippasimme kansioiden päälle. Tässä vaiheessa olimme jo tehneet selkeän työnjaon, yksi leikkaa teippejä ja loput liimaa. Seuraavaksi ohjeeksi saimme liimata kansioiden päätyihin uudet nimitarrat, jotka kertovat mitä kansio sisältää. Ohjeen antanut nainen ei huolinut ehdotustamme siitä, että voisimme myös itse paremman tekemisen puuttessa tehdä laput word:illä. Hän halusi tehdä ne itse, mutta siinä vaiheessa kun laput olisi pitänyt tehdä, naista ei löytynyt enää mistään. Tässä vaiheessa olimme tehneet kansioita kolme tuntia  ja tunnelma alkoi olla melko turhautunut. Lopulta Ilmi tuli paikalle lappujen kanssa  ja meille selvisi, että tekemistämme kansioista tarvitaan vain kymmentä. Päätyyn laitettavien nimilappujen paikoilleen laittaminen osattautukin haasteellisemmaksi kuin olimme osanneet odottaa. Lappujen piti olla täsmälleen samankokoisia, niiden piti ollaan kansioiden päädyssä millilleen samassa paikassa ja kansioiden päädyssä olevan tekstin pitää alkaa täsmälleen samasta kohdasta, kun kansiot ovat rivissä pystypäin. Kun rupesimme leikkaaman lappujen viivottimen kanssa, huomasimme, että osa teksteistä on tulostettu niin lähelle toisiaan ja että niistä on mahdotonta saada samankokoisia. Ilmi ratkaisi ongelman liimaamalla liian pienet laput tyhjälle paperille, ja ottamalla niistä kopioita. Kopioinnin jälkeen mittasimme taas tekstit ja toden totta, nyt niistä saatiin samankokoisia. Siis tämä tapahtui sairaalassa, jossa kokonainen osasti voidaan pestä lattiasta kattoon samalla vedellä ja jossa voidaan suorittaa kaksi leikkausta samoilla hanskoilla. Siis Jumalauta! Kansiot viimeisteltiin vielä päällystämälle ne muovilla. Muovin palat leikattiin läpinäkyvistä jätesäkeistä tms. ja laitettiin teipillä kiinni. Lotta ja Pete toimivat teipin leikkaajina ja muut päällystivät. Kansiot saatiin tehdyksi ja seuraavalla kerralla saamme rueta lajittelemaan kansioiden sisältöjä oikeisiin kansioihin. Uudet nimitarrat eivät vastaa millään tavalla vanhojen kansioiden sisältöä ja minä en kyllä rehellisesti tiedä, että miten täällä kuvitellaan, että me osataan lajitella monenkymmenen, täysinsekaisin olevan kansion paperit, joiden sisältöä minä en ainakaan suurimmaksi osaksi ymmärtänyt oikeisiin kansioihin, joiden merkitystä tai haluttua sisältöä ei myöskään ymmärretty.  No joka tapauksessa, jos suunnitelma toteutuu, Katuturan sairaalassa on kohta yhtenevät, suomalaista kädenjälkeä olevat kansiot. Helevetti.

Illalla käytiin lenkillä kaupungissa ja löydettiin monia kauniita ja näkemisen arvoisia paikkoja, kuten parlamenttitalo ympäröivine puistoineen ja kansallismuseo. Myös paikalliseen teatteriin haluaisin ehdottomasti mennä tutustumaan, jos sinne vaan saa lippuja.

Lotta on edelleen niin rakastunut kimonoonsa, että kävelisi mielellään koko ajan se päällä. Lotta löysi kimonon alennusmyynnistä ennen matkaa ja se on kuulemma parasta mitä ihminen voi päälleen laittaa. Myös muut ovat huomanneet kyseisin ilmiön. Meidän muiden ollessa lenkillä Lotta oli mennyt suihkuun ja laittanut suihkun jälkeen päälleen mitäpä muutakaan kuin täydellisen kimononsa, ja mennyt laittamaan sisälle ruokaa. Lotan vuodattaessa sipulikyyneliään Spiro oli sattunut paikalle ja katsonut Lottaa kysyvästi. Lotta oli luullut Spiron ihmettelevän kyyneliään ja ruennot selittelemään, että ” ou no, it’s just an onion. I’m not crying.” Spiro oli edelleen katsonut kysyvästi ja todennut ”No, I was just wondering why are you always wearing your pyjama. Are you sick?”

Keskviikkona Lotta myös hermostui lopullisesti mökissämme majaileviin ötököihin, jotka on onneksi ovat keskittyneet Lotan ja Maijan sänkyjen ympärille. Tai ainakaan minun sängyssä niitä ei ole kamalasti näkynyt. Maijan yläpuolella katossa asuu kuulemma hämähäkkiperhe, jota Lotta tomerasti nyt myrkytteli hiuslakalla. Hämähäkkien, perhosten ja moskiittojen lisäksi sisällä ei onneksi ole muita ötököitä. Ulkona pilvisellä säällä moskiitot on melko rasittavia. Tosin ei vedä lähellekään vertoja sateiselle juhannukselle mökillä, joka on keskellä vehreintä suosuomea.

Sekavan tarinani lopuksi voisin vielä kertoa pariskunnasta, jonka tapasimme sunnuntai-iltana kaupasta tullessamme. Olimme tulossa lähellä sijaitsevasta supermarketista ja pysähdyimme kuvaamaan auringonlaskua. Jouduimme kuitenkin odottamaan hetken, sillä emme halunneet kuvata katua pitkin kävelevää parinkuntaa ja heidän koiraansa. Pariskunta koirineen pysähtyikin juttelemaan meille. Nainen esittäytyi Evelyniksi kertoi olevansa kotoisin Namibiasta. Hän miehensä on kotoisin Saksasta ja he ovat tavanneet toisensa Evelynin kotikaupungissa Swakopmundissa ja sittemmin muuttaneet Windhoekiin. Juttelimme ja juttelimme ja parinkunta kertoi, että heidän luonaan majoittuu usein vaihtareita ja että, huhtikuussa heidän luokseen on tulossa neljä suomalaista poikaa. Evelyn myös kertoi, että hän tuntee Suomesta ihmisiä ja hänen haavenaan on matkustaa Suomeen ensi keväänä. Lähtiessään jatkamaan matkaansa Evelyn vielä kysyi löytääkö hän meidät facebookista, että voidaan olla yhteyksissä ja hän voi ilmoittaa, milloin pojat tulee ja jos he järjestävät esimerkiksi juhlia, jonne on tulossa muitakin vaihtareita. Oikeesti löytyykö Suomesta näin ihania ja aidosti sydämmellisiä ihmisiä kauppareissulla? Ei ainakaan ole minua viime aikoina sattunut vastaan. Kenelläkään ei sattunut olemaan kynää tai paperia mukanaan, joten tehtiin treffit kadun varteen heidän tullessa vakiolenkiltään takaisinpäin. Evelyn antoi meille samassa syssyssä sähköpostinsa, puhelinnumeronsa ja tietenkin kirjoitti nimensä, että löytäisimme hänet facebookista.

Nyt jäämme odottelemaan saksalaisten jäähyväisjuhlia lauantaina ja kahta taloomme lauantai-iltana saapuvaa ruotsalaistyttöä. Saksalaisten jäähyväisjuhlia emme tosin oikeastaan odota, sillä on harmi, että näiden ihanien tyttöjen pitää lähteä. Sähköt palasivat, joten laitan tämän nyt nettiin ja lähden katsomaan miten minun pakasteet voivat.

Terkkuja ja haleja ja pusuja kaikille sinne,

Saara